Kesä 1985 - matkasuunnitelmat suuntauntuivat Italiaan - Luigi siellä Tampereen pizzeriassa oli kertonut monta kivaa tarinaa kotimaastansa. Minulla oli myös Italiassa Aliria, pitkäaikainen kirjeenvaihtokaverini kouluajoilta, joka kutsui kylään.

Saavuttuani Albengaan, missä Alirian vanhemmilla oli kesäasunto, majoituin kuitenkin kaupungissa sijaitsevan luostarin muurien suojaan. Aamuisin kävin rantabulevardin kahvilassa aamupalalla ja kiertelin hiukan kaupunkia. Alirian ja perheensä kanssa päivä meni sitten rannalla sekä lounaalla läheisessä tratoriassa. Illalla syötiin kotona "Mamman" herkkuja.

Yhtenä päivävä he olivat menossa erään perheystävän häihin ja minäkin olin kutsuttu mukaan. Reilun tunnin ajo pohjoiseen ja siellä oltiin. Pieni hotelli ja iso ravintola. Italialaisia ja minä ainoana "muukalaisena" seassa.  Juttua riitti ja tunnelma oli hilpeän hauska... italialaiset osaavat nauttia yhdessäolosta...

Tarjoilija tulee vadin kanssa ja on täytynyt kysyä: "Basta?", mutta meikäläinen vastasi todennäköisemmin "Pasta, Pasta" ja näin läjähti taas pastaa lautaselle. Kohtalokas ja varsin huolimaton lausuntavirhe itseltäni, kuten myöhemmin totesin.  Jossakin vaiheessa olin jo ihan ähkynä, kunnes Aliria kysy, kuinka kauan aion syödä pastaa, kun ruokalajeja olisi vielä ainakin 6 tulossa - KÄÄK - Nyt olivat menneet pasta ja basta sekaisin - basta, kun tarkoittaa "riittää"... pasta pastaa...Tästä meille riitti naurua vielä vuosiksi... Mutta nautin jokaisesta ateriasta todella paljon - Se oli silloin niin erilaista ja ihmeellistä, mutta todella maukasta ja maittava, sama missä olin syömässä...

 

 

Wieniläisillä saattaa olla tapoja, joihin pitäisi tutustua etukäteen, koska muuten koko elämä saattaa mennä "leikiksi". Nyt puhun etupäässä ´80 - luvun puolestavälistä.

Olin asunut jo jonkin aikaa 8. Bezirk Josefstadt, jonka katsotaan olevan "Gutbürgelich" - vertaisin Helsingissä Kruununhakaan. Sanoin kaikille rappukäytävässä tapaamilleni ihmisille hyvät huomenet / päivät / illat / yöt, mutta en koskaan saannut vastausta. Ihmettelin moista käytöstä suuresti, mutta jatkoin tervehtimistä.

Eräänä päivänä, tutustuin läheisessä puistossa naapurini taloudenhoitajaan, joka tuli tervehtimään, koska oli nähnyt minut usein keittiön ikkunasta. Isoissa, vanhoissa wieniläisissä taloissa saattaa usein keittiön ikkuna olla porraskäytävään, kuten meidänkin talossa. Ihmettelin hänelle moista käyttäyntymistä talon asukkailta ja sitten sain kuulla:

"Sinun pitää yrittää kiinnittä Rouva Professorin huomio itseesi. Hän ei kyllä ole Frau Professor, vaan hänen kanssaan asuva poikansa on magister (opettaja), joka ei hänkään ole Professor... Yritä kontaktia aamulla sisäpihan parvekkeen kautta. Ja muista kutsua häntä "Frau Professor", se on ihan olennaista". No, minä hanakkana oppipoikana yritin juoda aamupäiväkahvini pienellä parvekkeella seisten, kunnes sitten Rouva Professori ilmestyi omalle parvekkeelle. Ujosti tervehdin häntä: "Guten Morgen Frau Professor. Wie geht es Ihnen?" Ja vastaus tuli. Hän sanoi, että jos minulla olisi aikaa iltapäivällä, miksi en tulisi kupposelle kahvia klo. 14:00?

Sain hyvin sydämellisen vastaanoton. Hän tiesi, että tulen Suomesta ja ..... Rupattelimme reilun tunnin ja tunnelma oli hyvin leppoisa. Muutamaa päivää myöhemmin minua alettiin tervehtimään koko talossa takaisin. Sain tietää, että Lapponia - korujen suomalainen edustaja asui talossa neuvottelutiloineen, jonne sain kutsuja kahville, kuten muutamalle muullekin naapurille. Tuosta lähtien minut oli hyväksytty taloyhteisöön - kummalisia tapoja, mutta kuka näitä kaikkia tietää...

 Kuinka tehdään...

Mitä tekemistä tällä on Wieninleikkeen kanssa? Wieninleike on yksinkertainen, mutta samalla monimutkainen, kuten wieniläinen seuraelämä. Se tehdään aina vasikasta. Jos siihen käytetään sianlihaa, pitää Itävallassa ruokalistalla lukea Wienerschnitzel vom Schwein (siasta) ja Saksassa Schweineschnitzel Wiener Art (wieniläiseen tapaan) - Elintarvikelaki kummassakin maassa valvoo näin kuluttajan etuja ja Wiener Schnitzel pysyy Wieninleikkeenä.

Leike tehdään usein ulkopaistista (Oberschale). Leikkeen vahvuus on alta ½ senttiä, mutta ei mikään lehtipihvi. Lihan pitäisi olla hyvin temperoitua - korkeintaan viileetä - ei kylmää. Kuivaa leikkeet hyvin ylimääräisestä kosteudesta. Suolaa ja pippuroi leike kevyesti. Leivitä hyvin vehnäjauhoissa, sitten vatkatussa kananmunassa ja lopuksi mahdollisisimman tuoreina raastetuissa korppujauhoissa, mutta älä painele korppujauhoja tiiviisti leikkeeseen - omalla painolla hyvä tulee (Öljyn tulisi olla nyt paistolämpötilassa). Kuumenna reilusti esim. auringonkukkaöljyä n. + 180 C asteiseksi. Leikkeen tulee saada kevyesti kellua rasvassa. Lusikoi paistaessa lusikalla pintapuolta kuumalla öljyllä. Älä anna öljyn lämpötilan laskea alle + 160 C asteen. Kun ensimmäinen puoli on kauniin ruskea, käännä leike ja paista valmiiksi. Laita hetkeksi ritilän päälle.  Tarjoillaan perinteisesti vihreän salaatin kanssa, tai peruna - ja tai kurkkusalaati kanssa, kuten persiljaperunoiden kanssa. Tänä päivänä tietysti moni muukin lisuke käy - paistetuista tai ranskalaisista perunoista alkaen...

PS. Ne lautasen kokoiset leikkeet löytyvät niistä "Turistiravintoloista" ja ovat wieniläisen huvituksen aihe...

PPS. Wieniläinen syö wieninleikkeensä korkeintaa sitruunanlohkolla. Klassisessa (ranskalaisessa) keittiössä on olemassa Wieniläinen koriste (Garnitur) ; Sitruunasiivu, anjovisrulla ja kapriksia. Tätä ei pidä sekoittaa wieninleikkeeseen... Mutta kuka tietysti tykkää, niin - Guten Appetit -

 

 

 

Pitkiä ohuita, paksuja lyhyitä, siltä väliltä ja molemmin puolin... varsinainen makkaroiden sekamelska... Ensimmäinen syömäni "Wieniläinen makkara" oli ns. Das Wiener Würstchen, jonka sain tuoreen ja raastetun piparjuuren (Kren) kanssa - voi tytöt ja pojat - siinä tuli kyynel silmää - ihan vain piparjuuren sinappiöljyistä... Siinähän taas naurua ja lystiä riitti koko porukalle, mutta silloin join myös ensimmäisen olueni merkiltään Gösser. Gösser onkin pysynyt minulle Itävallassa käydessä olut numero yksi.

Kuitenkin ehdoton suosikkini oli Der Käsekrainer. Oopperaa vastapäätä, Ringin toisella puolella, seisoi pieni "Nakkivaunu", josta tuli nopeasti kantapaikkani. Makkarat kuumennettiin kuumassa, mutta ei kiehuvassa vedessä, ettei luonnonkuori halkeaisi ja kaikki maku siirtyisi veteen tai vetinen maku makkaraan. Taitolaji tämäkin... Heidän makkaroissaan oli paaaaljon juustoa, mitä luultavimmin jopa 20% ja maistuivat muutaman Gösserin jälkeen aivan taivaallisille. Tunsinhan Sinistä Lenkkiä juustolla uunissa paistettuna, mutta tämä herkku vei tajuntani - 2 tai jopa 3 makkaraan upposi aivan helposti - Minä ajatuksissani seison juuri nyt tuolla vaunulla ja nautin... Käsekrainer... Sielu huokaa... Yksinkertaista, mutta maukasta...

 

Olinhan jo 16 vuotiaana matkustanut yksin mamman luokse Boråsiin, mutta nyt tällä kertaa onkin kysymys hiukan suuremmasta hankkeesta. Reilut 18 vuotiaana, mutta alle 19 alkaa ensimmäinen omatoiminen seikkailu maailmalle. Talvella oli paljon aikaa miettiä tulevaisuutta ja mahdollisuus avautui Itävallan Wienissä.

Lentokoneeseen ja matkaan. Uhkarohkea hanke sinänsä, koska en silloin osannut saksaa muuta kuin "Eins, Zwei, Drei" ja "Guten Tag". Tästä alkoi kielellinen kilpajuoksu, että pystyisin suoriutumaan työtehtävistäni. Aluksi kaikki tuntui mahdottomalta ja Wiener - Dialekt (murre) opetteleminen on aivan toinen juttunsa. Myös itävaltalaisten osittain aivan oma sanastonsa keittiössä ei mennyt yksiin sanakirjani kanssa. Näin syntyneet tilanteet toivat monta mehevää naurua meille kaikille.

Nyt kuitenkin avautui ensimmäisen kerran suuri kulinaristinen kirstu kaikkine herkkuineen ja kummallisuuksineen, joiden parissa tulemme tovin viipymään...

 

Isäni tapasia kysyä koko yläasteeni ajan: "Miksi, miksi, miksi...?" Hänen mielestään menen lukioon, minusta tulee ylioppilas ja sitten opiskelen akateemisen ammatin, mutta kuinkas tässä näin kävi?

7. luokalla oli ammattivalintani selvä - Minusta tulee kokki! Miksi ihmeessä? Se tuntui minulle luonnolliselta ja täysin selvältä. Alunperin halusin laivakokiksi, mutta ne opinnot jäivät, koska isäni tuki ei ollut varma opiskelua varten vieraalla paikkakunnalla ja vielä ei - akateemisella alalla. Näin ollen hylkäsin asian toivottomana haasteena.

Jo ammattikouluaikoina kävin koulun lähellä Pizzeriassa töissä, joka oli italialaisen Luigin ja hänen suomalaisen vaimonsa omistuksessa. Siellä opin kuinka tehdään Bolognaise, Carbonara, pizzat ja pastat iltalialaiset hitit päässä soiden - kallisarvoinen ruokakulttuurikasvatus teki näin hiljaista työtä minussa ´80 - luvun Suomessa. Se oli kuin kipinä, joka hukkui kuralliseen kuivaa heinää...